HISTORIA: Nykymuotoisen Zen Cafén synty

Parkkonen oli aikoinaan soittanut Keba-yhtyeessä, joka kävi Koko ajan go-go -albuminsa myötä aika lähellä todellista suursuosiota. Lupaavan nousun katkaisi kuitenkin bändin hajoaminen. Koko ajan go-go on edelleen kiintoisaa kuultavaa, jos sen vain jostain löytää. Elämään on jäänyt etenkin kappale Kesä Espalla, mutta mainitsemisen arvoinen on myös tavallaan bändin joutsenlauluksi jäänyt biisi Ruskeatukkainen. Historiallisena yksityiskohtana mainittakoon, että kun Samuli Putro pääsi ensimmäistä kertaa läheisiin kosketuksiin naisen kanssa, siis ihan sillä tavalla, taustalla soi Keban musiikki.

Merkittävän tahdinlyöjän liittyminen tuntemattomien raahelaispoikien bändiin herätti reaktioita, joita voi kutsua ainoastaan sanalla koominen.

Kari: Kun Pete tuli bändiin, se tuntui meistä ihan järkyttävältä, koska se oli sentään soittanut tunnetussa yhtyeessä. Pete sanoikin jossain vaiheessa, että tuon palvomismeiningin täytyy loppua.

Samuli: Se sanoi sen heti toisten treenien alussa. Me treenattiin silloin nimenomaan siellä Molly Malonen alakerrassa. Pete sanoi, että viime kerralla oli kyllä ihan kivaa, mutta teidän pitää lopettaa sellainen juttu, että aina kun minä sanon jotain, niin te katsotte silmät pyöreinä ja sanotte "JOO". Me tietysti katsottiin silmät pyöreinä ja sanottiin "JOO".

Petellä oli bändiin liittyessään selvä motiivi. Hän halusi soittaa vaihteeksi nuorempien muusikoiden kanssa, ja mieluiten sellaisten, jotka eivät olleet yleisölle muista yhteyksistä tuttuja. Joidenkin arvioiden mukaan (katse kääntyy tässä kohtaa Kari Nylanderiin) Parkkonen oli liittymispäätöksen tehdessään humalassa, mutta päätös on siitä huolimatta osoittautunut kannattavaksi.

Samuli: Peteä edeltävistä ajoista täytyy vielä mainita se, että me oltiin jo tuolloin sisäistetty se ajatus, että rokkiyhtyeen täytyy tehdä keikkoja. Me oltiin jo vuonna -93 Down By The Laiturissa, ja vuonna -94 meillä oli aika monta festivaalikeikkaa. Ne oli ihan änkeämällä ängettyjä juttuja.

Moni aloitteleva bändi törmää ikävään menoerään: puhelinlaskuihin. Kun keikkamyyjää ei ole, bändiä täytyy kaupitella itse. Se tarkoittaa pitkiä vakuuttelupuheluja paikkaan jos toiseenkin, ja tämä alkaa helposti rasittaa orkesterin kukkaroa. Paradoksaalista kyllä, joskus voi käydä niinkin, että merkittävä osa keikkapalkkioista hupenee laskuihin, jotka keikkojen hankkiminen on aiheuttanut. Vaikka sitä ei Suosikki-lehden raporttien perusteella uskoisi, niin suomalaisten yhtyeiden keikkaliksat ovat pieniä, pikkuyhtyeiden varsinkin.

Helsingissä muuten muistetaan vieläkin, että Samuli Putro oli yhtyeensä alkuaikoina erittäin kova puhumaan asiansa puolesta. Nyt, kun yhtye on vakiinnuttanut asemansa, voidaan sanoa, että hän oli aivan oikeassa.

Kari: Niiden aikojen meininki oli nimenomaan sellaista epätoivoista keikkailua, ajettiin pakettiautolla pitkin Suomea. Mentiin ihan mihin tahansa meidät vain otettiin. Puhelinlaskut olivat tajuttomia.

Samuli: Oikeastaan koko 1992-1997 oli sitä aikaa. Nykyään meno on aika erilaista, kun bändit ovat yleensä aika valmiita jo ensimmäisellä levyllään. Valmiutta edesauttavat sekä yhtyeet itse että varsinkin levy-yhtiöt. Se on tietysti hienoa, mutta meillä oli vielä ihan eri tilanne.

Orkesterin halu päästä keikoille aiheutti myös virhearviointeja. Joku voisi sanoa, että kasvattavia virhearviointeja.

Samuli: Me myytiin ensimmäinen kiertue itsellemme jo vuonna -94, kauan ennen ensimmäistä levyä. Se oli järkeilty niin, että me haluttiin kiertueelle vuoden ensimmäisellä viikolla, koska silloin ei ole muuta tarjontaa. Me oltiin nimittäin keksitty, että me saadaan juuri sen takia varmasti keikkoja. Ja kyllähän me saatiinkin. Me ei vaan tajuttu asian toista puolta eli sitä, että ihmiset ei halua heti uudenvuoden jälkeen mennä katsomaan bändejä. Toisin sanoen yleisömäärät oli aika hilpeitä.

Kari: Tämän ajan keikkailu oli rokkarinäkökulmasta aika viatonta. Ei ollut viinaa, kun ei ollut yhtään rahaa, eikä ollut raidereita, joilla olisi voinut vaatia mitään. Ei kukaan meille mitään tarjonnut.

Samuli: Väittäisin, että meillä oli tuohon aikaan yksinkertaisesti perin karu asenne: keikkoja pitää tehdä, koska on bändi. Koska ei saada parempia keikkoja, täytyy tehdä nämä mitä saadaan.

Kari: Tässä vaiheessa me myös kehiteltiin omista biiseistä ihan akuankka-sovitukset. Se oli suoraa seurausta turhautumisesta. Jos ei saanut keikkoja, niin piti treenata. Mutta koko aikaa ei jaksanut treenata samoja biisejä samalla tavalla, niin me sovitettiin kaikki biisit uudestaan.

Samuli: Mutta uudelleensovittamisen pakko tuli osittain myös käytännön syistä. Me esiinnyttiin monissa sellaisissa paikoissa, joihin ei kertakaikkiaan voinut mennä tuuttamaan täysillä. Piti esittää biisit vähän toisin.

Kari: Näihin aikoihin, varsinkin vuosiin -95 ja -96, liittyy muuten yksi mielenkiintoinen juttu. Ne ovat varmaan edelleen meidän ahkerimmat keikkailuvuodet. Heitettiin varmaan seitsemänkymmentä keikkaa kumpanakin. Enää ei vedetä niin paljoa.

Samuli: Aina silloin tällöin tulee vastaan ihmisiä, jotka muistavat meidät näiltä ajoilta. Olen törmännyt parikin kertaan yhteen kaveriin, joka jaksaa muistaa sen illan, kun me soitettiin jossain Helsingin lähiöravintolassa. Meidän piti soittaa kaksi settiä, mutta väki alkoi ensimmäisen setin aikana poistua, eikä me saatu soittaa sitä toista ollenkaan. Me ei myöskään saatu luvatusta keikkapalkkiosta sitä toista puolikasta.

Kari: Meille kävi köpelösti, koska lähiöravintolassa kaljanjuojat ovat tärkeämpiä kuin soittajat.

Samuli: Totta kai. Joka tapauksessa tällä keikalla oli yksi tyyppi, joka sanoi, ettei kannata masentua: Sielun Veljienkin ensimmäisiltä keikoilta juoksi jengi pois. Tästä se jaksaa muistuttaa.

Vanhan latteuden mukaan kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, mutta Zen Cafén kokemus ei tätä vahvista.

Kari: Turku oli meidän ensimmäinen hyvä keikkakaupunki, siellä meistä jostain syystä pidettiin.

Samuli: Tosin se oli enemmän sellaista, että me soitettiin Tinatuoppi-ravinolassa, jossa vielä silloin pystyi soittamaan. Siellä oli sellainen kantaporukka, joka piti meistä, ja soittaminen oli ikään kuin pakollinen lisä illan seurustelulle.

Eikä Zen Cafén kohdalla ole totta sekään, että maan pääkaupunki on paras paikka toimia.

Samuli: Helsinki oli meille huono kaupunki aina Ua Ua -albumiin asti. Jossain Tampereella ja Jyväskylässä oli ihmisiä jo aiemmin, puhumattakaan nyt Oulusta tai Raahesta ja siitä seudusta.

Kari: Täytyy muistaa, että suomirokki oli Helsingissä kirosana aika pitkään 90-luvulla. Tällaista bändiä pidettiin heti Popeda-meininkinä. Elettiin sitä Seattle-aikaa, ja Popeda ei ollut siinä kontekstissa ihan kaikkein seksikkäin juttu.

Zen Cafésta tuli jälleen astetta valmiimpi yhtye, kun se sai taustavaikuttajakseen Martti Salmisen, joka on tuottanut tähän mennessä kaikki orkesterin levyt. Salminen on alun perin imatralainen muusikko, joka on soittanut esimerkiksi Stressi-yhtyeessä ja Kauko Röyhkän bändissä. Viime vuosina häntä on nähty lavalla sekä Zen Cafén että CMX:n "ulkojäsenenä".

Kari: Kun Pete tuli bändiin, me soitettiin ensimmäinen kesä vielä neljästään. Neljäs jäsen oli siis Mikko, kitaristi. Samuli soitti akustista vielä siihen aikaan. Mikko lähti bändistä syksyllä -95, kun sillä oli koulua ja työtä ja muuta tällaista. Pete oli liittynyt keväällä mukaan, ja Mikon lähdön jälkeen me oltiin ihan hermoraunoina, että mitä me nyt tehdään. Mietittiin jopa lopettamista. Pete sanoi sitten, että Samulin pitää opetella soittamaan kitaraa paremmin ja minun bassoa. Sen jälkeen riisutaan biisejä. Niin tehtiin.

Samuli: Näihin aikoihin me tutustuttiin Maraan meidän kuskina ja valomiehenä toimineen Jaakon kautta. Kumpikin on Imatralta kotoisin, he tunsivat toisensa jo sieltä. Mä menin sitten jossain vaiheessa Maralle kylään soittamaan meidän demoa. Mara ei ollut hirveän innostunut siinä vaiheessa, mutta se ajatteli, että sillä ei nyt ole kauheasti muuta tekemistä, joten se lähti mukaan.

Yhtye oli ollut olemassa jo monta vuotta, ja totta kai levy-yhtiöihinkin ole otettu kontaktia. Putro ja Nylander myöntävät auliisti tehneensä pahan virheen: he lähettivät levy-yhtiöiden kuunneltavaksi aivan liian pitkiä demoja, kahdeksantoista biisin paketteja, joita kukaan ei todennäköisesti kuunnellut loppuun asti.

Ensimmäiset yhteydenotot oli tehty jo vuonna 1993.

Samuli: Siinähän oli ihan selkeä logiikka. Bändi, keikkoja, demoja, levy-yhtiö.

Kari: Ja niitä demoja tehtiin ihan helvetisti. Levy-yhtiöiden vastauksia ei valitettavasti ole enää tallessa. Melkein kaikilta kyllä tuli jotain palautetta. Yleensä valmiiksi painetulla lomakkeella, josta oli rastitettu ne kohdat, jotka meidän hommassa niiden mukaan mätti.

Samuli: Muistaakseni Stupidolta tuli sellainen vastaus, että ihan hyvää musiikkia, mutta tämän osaston täyttää meillä jo Kumikameli. Rumban demoarvostelussa sanottiin, että lukuisissa keikkakehuissa esitetyt huomiot eivät tältä nauhalta välity ja että Iggy Popin Passengeria matkimalla ei pitkälle pötkitä.

Jotain kuitenkin tapahtui ja joku vakuuttui jossain, sillä Teja Kotilainen lähti kauppaamaan Zen Caféa Warnerille. Tejalla oli näihin aikoihin iso sulka hatussa, sillä hän oli "löytänyt" Rasmuksen. Warnerin kotimaisesta puolesta vastasi Pekka Ruuska. Siis sama mies, joka laulaa ruokakaupan radiossa Rafaelin enkelistä samalla kun sinä, arvoisa lukija, punnitset tomaatteja.

Samuli: Ruuska kävi katsomassa joitakin meidän keikkoja ja pani tietysti meidät kirjoittamaan lisää biisejä. Elettiin vuotta -96.

Pete: Se oli aluksi meistä todella innoissaan, mutta äkkiä se alkoikin epäillä.

Samuli: Ja me oltiin tietysti että mitä helvettiä. No, suunnilleen puolen vuoden päästä se otti yhteyttä ja sanoi, että kyllä se diili voidaan tehdä.

Diili tehtiinkin, ja orkesteri alkoi työstää eheää esikoistaan, joka saisi nimen Romuna.